Monet nykyäidit kokevat ajoittain kovia paineita. Itsekään en ole näiltä välttynyt kolmen lapsen kanssa. Haluaisin nostaa näkyväksi muutamia aiheita äitiyteen liittyen. Ensinnäkään ei ole yhtä ja oikeaa tapaa olla äiti, mutta välillä tuntuu, että äitiyden perustehtävä on hukkumassa erilaisten vaatimuslistojen ja täydellisyyden tavoittelun alle. Somemaailma tuo tähän aivan uuden ulottuvuuden. Sosiaalinen media tuo monille kaivatun vertaistuen ja “seuran” välillä kovinkin yksinäisiin päiviin ja hetkiin, mutta sillä on myös varjopuolensa. Moni asia siellä on täyttä illuusiota. Viime aikoina olen pohtinut isoa, mutta lopulta hyvinkin energiaa vievää ja pinnallisuuteen keskittyvää äitiyden painekattilaa: tuoreen äidin ulkonäköpaineita ja kehonkuvaa. Päätin kirjoittaa aiheesta ja harras toiveeni on, että kirjoituksen jälkeen sinäkin rakas nainen/äiti siellä, voisit suhtautua itseesi edes pisaran verran armollisemmin. Jos kirjoitus ei mitenkään resonoi, hyvä niinkin! Rakastan pohtia syvällisesti erilaisia aiheita, ja siksi perustin tämän blogin (jonka olin hetkeksi täysin unohtanut!!). Myönnän, että on toisinaan pelottavaa kirjoittaa omista syvistä tunteista ja kokemuksista, mutta uskon, että vain olemalla rehellinen ja aito, voi lopulta löytää oman totuuden. Minun totuus ei välttämättä ole sinulle todellista, eikä tarkoitukseni ole tyrkyttää sinulle omaani, vaan tuoda erilaisia näkökulmia. Näkökulman vaihtamisen taidossa nimittäin piilee ongelman ratkaisun ydin.
Me äidit olemme loistavia ratkaisemaan erilaisia arjen pulmia ja ongelmia. Tämä käy meiltä usein luonnostaan, huomaamatta ja jopa tiedostamatta. Saatamme päivän aikana ratkoa helposti jopa satoja pieniä asioita, mutta yksi ratkaisumalli loistaa poissaolollaan: miten suhtautua itseensä ja etenkin kehoonsa rauhanomaisesti ja hyväksyen? Vaatimuslista on pitkä: kodin on kiillettävä, ruuan on oltava terveellistä, tuoretta ja maukasta, työelämässä täytyy tunnollisesti hoitaa sen tuomat velvollisuudet, ystävyyssuhteita vaalia, parisuhdettakin hoitaa, ulkonäöstä pidettävä huolta ja kuntoillakin ehtiä, somea päiviteltävä ja viesteihin vastattava, puhumattakaan kaikesta siitä (näkymättömästä) metatyöstä perheen ja muidenkin tahojen hyväksi…
Nykyaika tuntuu olevan aika armoton, etenkin äideille. Edes tuore äiti ei saisi näyttää vastasynnyttäneeltä, vaan litteää vatsaa lähdetään heti tavoittelemaan, jos ei muuta niin omassa mielessä. Vertaillaan. Median ja sosiaalisen median hehkutukset julkkisten nopeista palautumisista vääristävät äitiyden mielikuvia entisestään. Ulkoisesti nopeasti raskaudesta ja synnytyksestä kuntoutunut ansaitsee maailman huomion, mutta entäs me muut, aivan tavalliset monilapsiset naiset ilman urheilutaustaa, puskeeko huonommuuden tunne suotta pintaan, kärsiikö naiseus, alammeko vierottua omasta kehostamme?
Äitiys on ajoittain hyvinkin polarisoitunut, mikäli facebookin mammaryhmiä on uskominen. Hormonihöyryissä loka lentää toisten “väärille valinnoille* kuin taaperoiden hiekkalaatikkoleikeissä. Aivan kuin äidit taantuisivat ja sisäinen lapsi ottaisi ohjat. Erilaisia valintoja arvostellaan ja tuomitaan. Samalla ei kuitenkaan ymmärretä, että toiset toimivat meille peileinä: näemme heissä sen, mitä emme vielä itsessämme näe tai hyväksy. Kaikenlainen tuomitseminen ja arvosteleminen on todellakin johtolanka meidän omaan sokeaan pisteeseen.
Kukaan ei varsinaisesti opeta meille, miten suhtautua omaan itseen silloin, kun elämän luonnolliset muutokset ja mullistukset vyöryvät yli. Jos oma äitisi on näyttänyt sinulle tervettä naisen mallia ja kehosuhdetta niin vilpittömät onnittelut! Jos isäsikin on suhtautunut sekä itseensä, että naisiin ja naiseuteen terveen arvostavasti niin olet todella onnekas! Perusta on kunnossa, eikä sinun tarvitse lähteä luomaan suhdetta itseesi täysin uudelleen.
Ensimmäinen asia, jota tuoretta äitiä odottaa, on painopuhe ja tiputetut raskauskilot. Kertyneitä kiloja vertaillaan ja kauhistellaan koko raskausaika ja sama vaakalaulu soi repeatilla vauvojen putkahdettua maailmaan. Tämän pitäisi olla aivan täysin toisarvoista, sillä jo vauva-arjen intensiivisyys vie voimat ilman painonhallintaakin. Stressi kiloista ja muuttuneesta kehosta tulisi jotenkin huomioida myös neuvolassa samoin parisuhteen muutuneet roolit ansaitsisivat enemmän huomiota ja keskustelua. Asiat pitäisi saada oikeisiin mittasuhteisiin. Välillä tuntuu, että kirkkaimman äitikruunun saa se, joka hoikkuudellaan ja toimeliaisuudellaan häikäisee kaikki muut. Älä käsitä väärin, näissä kummassakaan ominaisuudessa ei ole mitään tuomittavaa! On pelkkää plussaa, jos ehdit pitää myös itsestäsi rakkaudella huolta kaiken elämänmuutoksen keskellä. Niin, ja onhan meillä toki ne geenitkin… ja uskomusjärjestelmät, tunnelukot, puhumattakaan edellisten sukupolvien ns. taakkasiirtymistä! Onneksi kaikkea ei tarvitse ratkaista kerralla, riittää kun uskaltaa olla rehellinen itselleen ja selvittää omat arvonsa. Kuinka moni meistä on kasvatettu edes pitämään itsestään rakkaudella huolta? Moniko ruoskii itseään suotta? Kasvatuskeppi onkin omassa päässä emmekä epäröi käyttää sitä itseemme. Kuuntele hetki sisäistä puhettasi, niin pääset nopeasti jyvälle onko sen sävy kannustavaa ja positiivista vai painostavan negatiivista.
Moni äiti ei uskalla avata suutaan tästä arasta aiheesta: miten minun naiseudelle käy äitiyden myötä? Olenko enää haluttava puolisoni tai varsinkaan omissa silmissä kun tuntuma kehosta on kaikkea muuta kuin tiukka ja kiinteä. Nautinko enää koskaan seksistä tai mitä jos siihen tuleekin kuukausien tauko synnytyksen jälkeen, kenelle kehtaisin tunnustaa? Kestääkö parisuhde? Tai jääkö läheisyydelle ylipäätään tilaa lapsiperhearjessa? Miten selviämme aikuisten hellyysvajeesta kun lapset tuntuvat imevän kaiken huomion? Jos joku näistä kysymyksistä on käynyt mielessä, onneksi olkoon, et ole yksin! Keskustelupalstat vääristävät täysin kuvaa synnytyksen jälkeisestä seksistä: siellä jopa kilpaillaan sillä, kuka nopeiten aloittaa yhdynnät synnytyksen jälkeen. Toki sieltä saa myös vertaistukea imetyksen aiheuttamaan saharaan, mutta sekin on useimmiten vaiettu ja arka aihe.
Omia näkökulmia ja kehosuhdetta on äitiyden myötä yksinkertaisesti pakko tarkastella, muuttaa ja laajentaa. Voimme valita kurittaa itseämme ja “laittaa itsemme ruotuun” tai voimme opetella hyväksymään itsemme ja kehomme muuttuneina ja silti arvokkaina, myös haluttuina ja naisellisina, pehmeinäkin. Onneksi kuulee myös päinvastaisia kommentteja kuten sen, että äitiys on vain lisännyt naisellisuutta, tyytyväisyyttä ja armeliaisuutta omaa itseään kohtaan. Näinhän sen pitäisi ollakin. Jälkeläisiä on synnytetty maailman sivu, mutta veikkaampa, että koskaan ennen siitä ei ole tehty näin pinnallista kuin nykyään. Tämä vie meitä pois omasta voimasta. Ennen riitti että sekä äiti että lapsi ylipäätään selvisivät hengissä koko koettelemuksesta. Ja useinkaan valitettavasti eivät. Raskaus ja synnytys oli naiselle ja lapselle aina hengenvaarallinen riski. Silloin ei ehkä jääty vertailemaan ulkonäköseikkoja saati väännetty kättä millä päivämäärällä kiinteät aloitetaan. Sukupolvet, perheet ja kyläyhteisöt pitivät yhtä ja yhä pitävät jossain päin maapalloa. Harvoin tuore äiti jäi vailla apua, paitsi ehkä joissakin poikkeustilanteissa. Yhteisö kasvatti lapsia. Isommat huolehtivat pienemmistä. Elämä oli aika paljon yksinkertaisempaa, mutta myös moninverroin työläämpää ja riskialttiimpaa. En haikeile menneisyyteen, mutta jos totta puhutaan, nykyinenkään meno ei tunnu kaikilta osin parhaalta mahdolliselta. Äidit jäävät aika yksin todellisten ajatusten ja tunteidensa kanssa. Kaikilla ei ole kunnollista tukiverkostoa, eikä edes puolison tukea. Työelämän sosiaaliset kontaktit häviävät kertaheitolla ja vauvakuplassa on ajoittain aika eristäytynyt olo. Paineet voivat olla ylitsepääsemättömän kovia, varsinkin jos ei osaa laskea vaatimusten rimaa riittävän alas. Pelastusta tuovat hyvät äitikaverit ja vertaistukiverkostot sekä ylipäätään tukiverkostot. Elämä muuttuu niin radikaalisti. Monen raskaanaolevan ja vastasynnyttäneen äidin psyyke on kovilla, eivätkä kaikki selviä tästä muutoksesta ilman kolhuja ja mustelmia. Synnytyksen jälkeinen masennus on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Äitiys ei ole suoritus, se on kunniatehtävä. Uusi elämä ottaa, mutta myös antaa paljon. Merkityksen tunnetta ei pidä väheksyä, elämän tarkoitus saattaa löytyä tai näyttäytyä aivan uudessa valossa. Resilienssi kasvaa ja kehittyy. Rakkaus monistuu jokaisen lapsen myötä, siitä tulee pohjatonta. Jos tämän rakkauden voi jakaa puolison kanssa, yhteenkuuluvuuden tunne lisääntyy potenssiin. Parisuhde muuttuu ja parhaimmillaan syventyy syväksi yhteiseksi kokemukseksi ja matkaksi. Uusiin rooleihin totuttautuminen vie aikaa ja vanhemmuus muuttaa muotoaan lapsen/lasten kasvaessa. Parhaimmillaan näihin rooleihin sujahtaminen käy luonnostaan ja “helposti”, mutta valitettavasti aina näin ei ole. Myötätunto ja kaikki apu olisi silloin suotavaa. Puheyhteys puolisoiden välillä on ratkaisevan tärkeää. Vaikeista ja aroistakin asioista on uskallettava puhua, ilman syyllistävää sävyä. Vanhemmuus on joukkuelaji eikä suinkaan yksilösuoritus. Puolisoiden on hyvä keskittyä ylläpitämään me-henkeä etenkin vauva- ja ruuhkavuosien ristipaineessa eli juuri silloin kuin erotilastot tekevät jyrkän nousukaaren.
Palataan vielä alkuperäiseen aiheeseen: äitien ongelmanratkaisutaitoihin ja suhtautumiseen omaan itseen. Kehorauha. Olisiko siinä ratkaisu? Vähentäisikö se äitien kokemaa henkistä pahoinvointia ja huonommuutta? Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Minulle se on tuonut uusia ulottuvuuksia ja kaivattua näkökulman vaihtamisen taitoa suhteessa omaan itseeni.
Minulle kehorauha tässä yhteydessä tarkoittaa kirjaimellisesti rauhansopimusta oman itsensä eri aspektien kanssa: keho, mieli, sielu. Keho ansaitsee rauhan omilta negatiivisilta ajatuksilta. Omat uskomusjärjestelmät saattavat vaatia tiukkaa tarkastelua. Mm. näiden kysymysten esittämistä: Mikä on oma arvoni omissa silmissä? Kuinka suhtaudun itseeni? Olenko syvästi tyytyväinen kehooni ja siihen mitä olen? Hyväksynkö oman keskeneräisyyteni, myös vanhempana? Näitä kysymyksiä voivat toki esittää itselleen aivan kaikki, eivät pelkästään äidit. Kehorauhasta aion puhua myös tulevissa postauksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti