Äitiyden säännöt (ja vinkit tuleville äideille)

Äitiyden säännöt

Sääntö numero 1: Ole valmis luopumaan periaatteistasi.

Jos jonkun neuvon haluaisin antaa äidiksi tuleville ja äitiydestä haaveileville, niin se olisi tämä: valmistaudu heittämään kaikki periaatteesi romukoppaan, lapsi ei kuitenkaan niistä perusta. Tiedättehän niitä hattaraunelmia, joissa työntelet onnellisena pastellinsävyisiä vaunuja lenkkipuku päällä, meikit naamalla, tarmoa puhkuen, vatsa luomuruokaa täynnä, lapsella siisti naama ja merkkihaalari uutuuttaan kiiltäen.. Sanon suoraan: unohda, ennen kaikkea oman henkisen ja psyykkisen hyvinvointisi vuoksi. Vauvavuosi ei todennäköisesti tule olemaan ollenkaan sellainen kuin pilvilinnoissa kuvittelet. On toki perheitä ja yksittäisiä tilanteita, joissa asiat menevät suurinpiirtein oppikirjojen mukaan ja mikäs sen parempaa.

Kaikki, siis AIVAN KAIKKI saattaa kääntyä täysin päälaelleen sekunneissa tai “vaiheesta” toiseen siirryttäessä. Silloin kysytään resilienssiä. Kolmen lapsen kokemuksella tiedän, että mikään ei välttämättä mene lähellekään niin kuin etukäteen kuvittelee. Nuorimmaisen kanssa ensimmäiset pari kuukautta sujuivat kuin tanssi ja lilluin vauvakuplan onnenhuumassa kunnes… tuli kevät 2020 joka takuulla jää historiankirjoihin. Toisin sanoen, vaikka vauvan kanssa kaikki menisikin maaliin, voi MITÄ TAHANSA tapahtua, plörönävirus tai noronabakteeri kääntääkin kaiken aivan päälaelleen, kyllä te tiedätte. Arki saattaa hetkenä minä hyvänsä muuttuakin selviytymiskamppailuksi. Vaikka mitään näin äärimmäistä ei tapahtuisikaan, niin aivan tavallinen vauva-arki voi joskus uuvuttaa syvästi ja viedä voimat totaalisesti. Jo pelkkä elämänmuutos voi väsyttää, sillä esimerkiksi ensimmäisen lapsen kanssa kaikki asiat on opeteltava alusta. 

Tiukoista periaatteista ei kannata pitää kynsin hampain kiinni, sillä mikään ei kuitenkaan mene niin kuin suunnittelit. Jos haaveilet seesteisestä luomusynnytyksestä vedessä, voi synnytyksen kulku muuttuakin äkisti ja leikkaussali kutsua tai kipu käy niin kovaksi, että olet valmis ottamaan puudutuksen aivan mihin tahansa nikamaväliin, jotta kroppasi ei repeäisi kahtia. Jos ajattelit, että täysimetät vauvasi puolivuotiaaksi, niin ei tarvita kuin yksi totaalinen rintalakko tai imetyspulma ja homma tyrehtyy siihen. Jos ajattelit, että ruokit lastasi itsetehdyllä luomuruualla, niin varaudu siihen, että vauvasi päättääkin sylkeä rakkaudella kokkaamasi porkkanasoseet sille ainoalle kalliille merkkibodylle (johon ei sappisaippuakaan tehoa) ja aukoo suutansa vain pilttipurkille. Tai pahimmassa tapauksessa (kuten keskimmäinen lapseni) ei siedäkään minkään valtakunnan ruokaa, vaan allergisoituu alkuun aivan kaikelle, siinä on vitsit vähissä kun lapsen terveys ja kasvukin jo uhattuna. Jos ajattelit, että käytät vain kestovaippoja ekologisuuden nimissä, niin saatat joutua riisumaan vihreän viitan yltäsi, koska järkyttävän univajeen ja pyykkivuoren kasvaessa eivät voimavarasi yksinkertaisesti riitä moiseen rumbaan. Jos ajattelit, että äitiyslomalla ehdit opiskella ja kehittää itseäsi, niin vauvasi saattaa olla niin sanottu cat-näppääjä eli nukkua olemattoman lyhyitä päiväunia, jolloin sinulle ei käytännössä jää ollenkaan omaa aikaa päivisin (öistä puhumattakaan). Jos ajattelit, että ehdit päivisin siivota ja laittaa ruokaa… lue edellinen kohta uudelleen! 

Tulikohan selväksi? Oman hyvinvointisi vuoksi, olethan valmis joustamaan kaikessa ja kaikesta ja keskittymään vain olennaiseen: olemaan äiti pienelle lapsellesi. Vauva tarvitsee todellisuudessa vain läsnäolosi ja hoivasi. Vauva tarvitsee SINUA sellaisena kuin olet eikä unelmien äitisankarina. Muista että riität omana itsenäsi.

Tästä päästäänkin äitiyden sääntöihin numero 2 ja 3: Tartu hetkeen ja ota apu vastaan! 

Makustele, mehustele, lillu, nauti, itke, naura, tunne kaikki tunteet ja rakastu päätä pahkaa. Vauvan kanssa on parhaimmillaan niin uskomattoman upeaa olla täydellisessä symbioosissa ja tuntea pohjattoman syvää rakkautta. Jos kuitenkin tulee päiviä, jolloin itkette vauvan kanssa kilpaa, unettomuus ja kielteiset tunteet läikyttävät maljaa krokotiilin kyynelien kastellessa teidän molempien vaatteet, salli itsesi tuntea niinkin, äläkä ainakaan tuomitse itseäsi epäonnistuneeksi. Mikäli tämä olotila jatkuu pidempään, hae ja pyydä apua, mieluummin aikaisemmin kuin liian myöhään. Ota mitä tahansa apua vastaan, äläkä leiki supersankaria. Vauva-ajan suurin sudenkuoppa voi olla liian itsellinen pärjääminen, jolloin ylpeys estää ottamasta apua vastaan. Jos kykenet heittämään tämän kuvitelman mielestäsi jo raskausaikana, niin lupaan että vauva-arki helpottuu huomattavasti. Marttyyriasenne toimii myös äärimmäisen huonosti ja kääntyy sinua itseäsi vastaan. Kerro siis myös puolisollesi mitä kaipaat ja haluat. Miehet eivät todellakaan ole ajatustenlukijoita.

Toivottavasti näistä vinkeistä on apua! Kantapää on kova mutta tehokas ope.. puhun nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä ja vahingo(i)sta viisastuneena. 

Neljäntenä ja viimeisimpänä vinkkinä sekä lohdutuksena voisin vielä sanoa tämän: lapset kasvavat! Nopeasti! Todentotta! On ihan ookoo välillä myös haaveilla ajasta, kun he ovat vähemmän tarvitsevia ja pärjäävät itsenäisemmin. Tuo aika on kulman takana, usko tai älä. Jokatapauksessa nuuhki vauvantuoksua niin kauan kuin se kestää.

Ps. Tämä postaus on kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa, ei pidä ottaa liian vakavasti.

Äitiys ei ole suoritus, se on kunniatehtävä

Monet nykyäidit kokevat ajoittain kovia paineita. Itsekään en ole näiltä välttynyt kolmen lapsen kanssa. Haluaisin nostaa näkyväksi muutamia aiheita äitiyteen liittyen. Ensinnäkään ei ole yhtä ja oikeaa tapaa olla äiti, mutta välillä tuntuu, että äitiyden perustehtävä on hukkumassa erilaisten vaatimuslistojen ja täydellisyyden tavoittelun alle. Somemaailma tuo tähän aivan uuden ulottuvuuden. Sosiaalinen media tuo monille kaivatun vertaistuen ja “seuran” välillä kovinkin yksinäisiin päiviin ja hetkiin, mutta sillä on myös varjopuolensa. Moni asia siellä on täyttä illuusiota. Viime aikoina olen pohtinut isoa, mutta lopulta hyvinkin energiaa vievää ja pinnallisuuteen keskittyvää äitiyden painekattilaa: tuoreen äidin ulkonäköpaineita ja kehonkuvaa. Päätin kirjoittaa aiheesta ja harras toiveeni on, että kirjoituksen jälkeen sinäkin rakas nainen/äiti siellä, voisit suhtautua itseesi edes pisaran verran armollisemmin. Jos kirjoitus ei mitenkään resonoi, hyvä niinkin! Rakastan pohtia syvällisesti erilaisia aiheita, ja siksi perustin tämän blogin (jonka olin hetkeksi täysin unohtanut!!). Myönnän, että on toisinaan pelottavaa kirjoittaa omista syvistä tunteista ja kokemuksista, mutta uskon, että vain olemalla rehellinen ja aito, voi lopulta löytää oman totuuden. Minun totuus ei välttämättä ole sinulle todellista, eikä tarkoitukseni ole tyrkyttää sinulle omaani, vaan tuoda erilaisia näkökulmia. Näkökulman vaihtamisen taidossa nimittäin piilee ongelman ratkaisun ydin.

Me äidit olemme loistavia ratkaisemaan erilaisia arjen pulmia ja ongelmia. Tämä käy meiltä usein luonnostaan, huomaamatta ja jopa tiedostamatta. Saatamme päivän aikana ratkoa helposti jopa satoja pieniä asioita, mutta yksi ratkaisumalli loistaa poissaolollaan: miten suhtautua itseensä ja etenkin kehoonsa rauhanomaisesti ja hyväksyen? Vaatimuslista on pitkä: kodin on kiillettävä, ruuan on oltava terveellistä, tuoretta ja maukasta, työelämässä täytyy tunnollisesti hoitaa sen tuomat velvollisuudet, ystävyyssuhteita vaalia, parisuhdettakin hoitaa, ulkonäöstä pidettävä huolta ja kuntoillakin ehtiä, somea päiviteltävä ja viesteihin vastattava, puhumattakaan kaikesta siitä (näkymättömästä) metatyöstä perheen ja muidenkin tahojen hyväksi… 

Nykyaika tuntuu olevan aika armoton, etenkin äideille. Edes tuore äiti ei saisi näyttää vastasynnyttäneeltä, vaan litteää vatsaa lähdetään heti tavoittelemaan, jos ei muuta niin omassa mielessä. Vertaillaan. Median ja sosiaalisen median hehkutukset julkkisten nopeista palautumisista vääristävät äitiyden mielikuvia entisestään. Ulkoisesti nopeasti raskaudesta ja synnytyksestä kuntoutunut ansaitsee maailman huomion, mutta entäs me muut, aivan tavalliset monilapsiset naiset ilman urheilutaustaa, puskeeko huonommuuden tunne suotta pintaan, kärsiikö naiseus, alammeko vierottua omasta kehostamme? 

Äitiys on ajoittain hyvinkin polarisoitunut, mikäli facebookin mammaryhmiä on uskominen. Hormonihöyryissä loka lentää toisten “väärille valinnoille* kuin taaperoiden hiekkalaatikkoleikeissä. Aivan kuin äidit taantuisivat ja sisäinen lapsi ottaisi ohjat. Erilaisia valintoja arvostellaan ja tuomitaan. Samalla ei kuitenkaan ymmärretä, että toiset toimivat meille peileinä: näemme heissä sen, mitä emme vielä itsessämme näe tai hyväksy. Kaikenlainen tuomitseminen ja arvosteleminen on todellakin johtolanka meidän omaan sokeaan pisteeseen. 

Kukaan ei varsinaisesti opeta meille, miten suhtautua omaan itseen silloin, kun elämän luonnolliset muutokset ja mullistukset vyöryvät yli. Jos oma äitisi on näyttänyt sinulle tervettä naisen mallia ja kehosuhdetta niin vilpittömät onnittelut! Jos isäsikin on suhtautunut sekä itseensä, että naisiin ja naiseuteen terveen arvostavasti niin olet todella onnekas! Perusta on kunnossa, eikä sinun tarvitse lähteä luomaan suhdetta itseesi täysin uudelleen. 

Ensimmäinen asia, jota tuoretta äitiä odottaa, on painopuhe ja tiputetut raskauskilot. Kertyneitä kiloja vertaillaan ja kauhistellaan koko raskausaika ja sama vaakalaulu soi repeatilla vauvojen putkahdettua maailmaan. Tämän pitäisi olla aivan täysin toisarvoista, sillä jo vauva-arjen intensiivisyys vie voimat ilman painonhallintaakin. Stressi kiloista ja muuttuneesta kehosta tulisi jotenkin huomioida myös neuvolassa samoin parisuhteen muutuneet roolit ansaitsisivat enemmän huomiota ja keskustelua. Asiat pitäisi saada oikeisiin mittasuhteisiin. Välillä tuntuu, että kirkkaimman äitikruunun saa se, joka hoikkuudellaan ja toimeliaisuudellaan häikäisee kaikki muut. Älä käsitä väärin, näissä kummassakaan ominaisuudessa ei ole mitään tuomittavaa! On pelkkää plussaa, jos ehdit pitää myös itsestäsi rakkaudella huolta kaiken elämänmuutoksen keskellä. Niin, ja onhan meillä toki ne geenitkin… ja uskomusjärjestelmät, tunnelukot, puhumattakaan edellisten sukupolvien ns. taakkasiirtymistä! Onneksi kaikkea ei tarvitse ratkaista kerralla, riittää kun uskaltaa olla rehellinen itselleen ja selvittää omat arvonsa. Kuinka moni meistä on kasvatettu edes pitämään itsestään rakkaudella huolta? Moniko ruoskii itseään suotta? Kasvatuskeppi onkin omassa päässä emmekä epäröi käyttää sitä itseemme. Kuuntele hetki sisäistä puhettasi, niin pääset nopeasti jyvälle onko sen sävy kannustavaa ja positiivista vai painostavan negatiivista. 

Moni äiti ei uskalla avata suutaan tästä arasta aiheesta: miten minun naiseudelle käy äitiyden myötä? Olenko enää haluttava puolisoni tai varsinkaan omissa silmissä kun tuntuma kehosta on kaikkea muuta kuin tiukka ja kiinteä. Nautinko enää koskaan seksistä tai mitä jos siihen tuleekin kuukausien tauko synnytyksen jälkeen, kenelle kehtaisin tunnustaa? Kestääkö parisuhde? Tai jääkö läheisyydelle ylipäätään tilaa lapsiperhearjessa? Miten selviämme aikuisten hellyysvajeesta kun lapset tuntuvat imevän kaiken huomion? Jos joku näistä kysymyksistä on käynyt mielessä, onneksi olkoon, et ole yksin! Keskustelupalstat vääristävät täysin kuvaa synnytyksen jälkeisestä seksistä: siellä jopa kilpaillaan sillä, kuka nopeiten aloittaa yhdynnät synnytyksen jälkeen. Toki sieltä saa myös vertaistukea imetyksen aiheuttamaan saharaan, mutta sekin on useimmiten vaiettu ja arka aihe. 

Omia näkökulmia ja kehosuhdetta on äitiyden myötä yksinkertaisesti pakko tarkastella, muuttaa ja laajentaa. Voimme valita kurittaa itseämme ja “laittaa itsemme ruotuun” tai voimme opetella hyväksymään itsemme ja kehomme muuttuneina ja silti arvokkaina, myös haluttuina ja naisellisina, pehmeinäkin. Onneksi kuulee myös päinvastaisia kommentteja kuten sen, että äitiys on vain lisännyt naisellisuutta, tyytyväisyyttä ja armeliaisuutta omaa itseään kohtaan. Näinhän sen pitäisi ollakin. Jälkeläisiä on synnytetty maailman sivu, mutta veikkaampa, että koskaan ennen siitä ei ole tehty näin pinnallista kuin nykyään. Tämä vie meitä pois omasta voimasta. Ennen riitti että sekä äiti että lapsi ylipäätään selvisivät hengissä koko koettelemuksesta. Ja useinkaan valitettavasti eivät. Raskaus ja synnytys oli naiselle ja lapselle aina hengenvaarallinen riski. Silloin ei ehkä jääty vertailemaan ulkonäköseikkoja saati väännetty kättä millä päivämäärällä kiinteät aloitetaan. Sukupolvet, perheet ja kyläyhteisöt pitivät yhtä ja yhä pitävät jossain päin maapalloa. Harvoin tuore äiti jäi vailla apua, paitsi ehkä joissakin poikkeustilanteissa. Yhteisö kasvatti lapsia. Isommat huolehtivat pienemmistä. Elämä oli aika paljon yksinkertaisempaa, mutta myös moninverroin työläämpää ja riskialttiimpaa. En haikeile menneisyyteen, mutta jos totta puhutaan, nykyinenkään meno ei tunnu kaikilta osin parhaalta mahdolliselta. Äidit jäävät aika yksin todellisten ajatusten ja tunteidensa kanssa. Kaikilla ei ole kunnollista tukiverkostoa, eikä edes puolison tukea. Työelämän sosiaaliset kontaktit häviävät kertaheitolla ja vauvakuplassa on ajoittain aika eristäytynyt olo. Paineet voivat olla ylitsepääsemättömän kovia, varsinkin jos ei osaa laskea vaatimusten rimaa riittävän alas. Pelastusta tuovat hyvät äitikaverit ja vertaistukiverkostot sekä ylipäätään tukiverkostot. Elämä muuttuu niin radikaalisti. Monen raskaanaolevan ja vastasynnyttäneen äidin psyyke on kovilla, eivätkä kaikki selviä tästä muutoksesta ilman kolhuja ja mustelmia. Synnytyksen jälkeinen masennus on enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Äitiys ei ole suoritus, se on kunniatehtävä. Uusi elämä ottaa, mutta myös antaa paljon. Merkityksen tunnetta ei pidä väheksyä, elämän tarkoitus saattaa löytyä tai näyttäytyä aivan uudessa valossa. Resilienssi kasvaa ja kehittyy. Rakkaus monistuu jokaisen lapsen myötä, siitä tulee pohjatonta. Jos tämän rakkauden voi jakaa puolison kanssa, yhteenkuuluvuuden tunne lisääntyy potenssiin. Parisuhde muuttuu ja parhaimmillaan syventyy syväksi yhteiseksi kokemukseksi ja matkaksi. Uusiin rooleihin totuttautuminen vie aikaa ja vanhemmuus muuttaa muotoaan lapsen/lasten kasvaessa. Parhaimmillaan näihin rooleihin sujahtaminen käy luonnostaan ja “helposti”, mutta valitettavasti aina näin ei ole. Myötätunto ja kaikki apu olisi silloin suotavaa. Puheyhteys puolisoiden välillä on ratkaisevan tärkeää. Vaikeista ja aroistakin asioista on uskallettava puhua, ilman syyllistävää sävyä. Vanhemmuus on joukkuelaji eikä suinkaan yksilösuoritus. Puolisoiden on hyvä keskittyä ylläpitämään me-henkeä etenkin vauva- ja ruuhkavuosien ristipaineessa eli juuri silloin kuin erotilastot tekevät jyrkän nousukaaren. 

Palataan vielä alkuperäiseen aiheeseen: äitien ongelmanratkaisutaitoihin ja suhtautumiseen omaan itseen. Kehorauha. Olisiko siinä ratkaisu? Vähentäisikö se äitien kokemaa henkistä pahoinvointia ja huonommuutta? Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Minulle se on tuonut uusia ulottuvuuksia ja kaivattua näkökulman vaihtamisen taitoa suhteessa omaan itseeni. 

Minulle kehorauha tässä yhteydessä tarkoittaa kirjaimellisesti rauhansopimusta oman itsensä eri aspektien kanssa: keho, mieli, sielu. Keho ansaitsee rauhan omilta negatiivisilta ajatuksilta. Omat uskomusjärjestelmät saattavat vaatia tiukkaa tarkastelua. Mm. näiden kysymysten esittämistä: Mikä on oma arvoni omissa silmissä? Kuinka suhtaudun itseeni? Olenko syvästi tyytyväinen kehooni ja siihen mitä olen? Hyväksynkö oman keskeneräisyyteni, myös vanhempana? Näitä kysymyksiä voivat toki esittää itselleen aivan kaikki, eivät pelkästään äidit.  Kehorauhasta aion puhua myös tulevissa postauksissa.

Raskausviikko 25

Olen suunnitellut tämän blogin aloittamista jo viikkotolkulla... mutta nyt päätin vihdoin antaa näppiksen laulaa. Jostain syystä olen ollut hyvinkin "saamaton" koko raskausajan. Uuden luominen ilmeisesti vie kaiken energian, eikä ylimääräistä virtaa ole tahtonut riittää edes välttämättömiin arjen askareisiin. Tämä kolmas raskaus on kyllä väsyttänyt aivan tolkuttomasti. En tiedä onko syynä ikä vai mikä? Missään vaiheessa ei ole ollut sellaista "hehkuvaa oloa" tai ylenmääräistä virtapiikkiä... ihana ja energinen keskiraskaus in my ass. 

Kovasti olen koittanut pohtia ja sanoittaa näitä raskaudenaikaisia tuntemuksia. Tosin kaikki on jäänyt tähän asti vain jaloksi aikomukseksi. Tämä on ensimmäinen kerta kun laitan mustaa valkoiselle. Edellisestä raskaudesta on 9 vuotta aikaa ja voin rehellisesti sanoa, että lahjakkaasti ovat kaikki yksityiskohdat unohtuneet! Ehkä olen jopa tietoisesti sysännyt muistot alitajunnan taaimmaisiin lokeroihin, koska kuvittelin ettei meille enää tulisi lisää jälkikasvua. "Joku" päätti toisin. 

Tämä raskaus tuli yllätyksenä. Meidän kolmas pieni tirriäinen. Nuorempana minulle oli selvää, että haluaisin kolme lasta. Kuitenkin jokin sai minut pelkämään niin, että hylkäsin ajatuksen kolmannesta lapsesta toisen lapseni vauvavuoden jälkeen. Vuosi oli rankka, kävin aivan jaksamiseni äärirajoilla. Koin henkisen romahduksen. Silloin päätin että en enää koskaan halua altistaa itseäni moiselle. Aloin pelkäämään. Pelkäsin että en jaksa enää yhtäkään yöherätystä tai valvomista. Kaiken muun kestän kyllä, mutta mikäli en saa tarpeeksi unta ja lepoa, pelkään että pimahdan! Myöhemmin olen kyllä kärsinyt uniongelmista, mutta aivan muista syistä. Vuosien vuorotyö sekoitti sisäisen kelloni ja raskas hoitotyö kuormitti kehoni äärimmilleen. Kunnes päätin siirtyä päivätyöhön. Olen saanut lisää näkökulmia elämään, keitetty välillä hyvinkin sakeissa liemissä ja lisäksi olen joutunut työstämään omia uskomuksia sekä varjoja. Lähtökohdat tämän kolmannen raskauden kohdalla ovat olleet hyvinkin erilaiset kuin aiemmissa. Toisaalta se on ollut suuri helpotus, toisaalta tunnekuohuissa navigointi on tuntunut äärimmäisen haastavalta. 

Alkuraskaus oli haastava, suorastaan vaikea. Positiivinen raskaustesti oli aluksi järkytys. Olin jo pitkään ajatellut että lapsilukumme jää kahteen ja sopeutunut siihen. Minulla oli urasuunnitelmia ja suunnittelin oman yrityksen perustamista. Kaikki suunnitelmat heittivät volttia ja häränpyllyä yhtäaikaa. Oma mieli sukelsi sumuun. Pahoinvoinnin aallot vetivät pinnan alle. Samaan aikaan sattunut läheisen vakava sairastuminen sekoitti myös pahasti pakkaa. Huoli ja syyllisyys läheisen voinnista ja auttamisesta ovat kulkeneet ei-toivottuina matkakumppaneina koko raskauden ajan. 


Jostain syystä tämän pienen ihmisen on kuitenkin tarkoitus syntyä juuri meille ja juuri nyt. Pikkuhiljaa psyyke on työstänyt asiaa ja olen alkanut sitä vähitellen sisäistää.. varovasti innostua asiasta! Mikä mahdollisuus: saammeko vielä kerran kokea syntymän ihmeen? Saammeko vielä tilaisuuden rakastaa ja ottaa se valtava määrä rakkautta vastaan jota jokainen lapsi tuo tullessaan..? 

Ihmeellistä!!!