Kovasti olen koittanut pohtia ja sanoittaa näitä raskaudenaikaisia tuntemuksia. Tosin kaikki on jäänyt tähän asti vain jaloksi aikomukseksi. Tämä on ensimmäinen kerta kun laitan mustaa valkoiselle. Edellisestä raskaudesta on 9 vuotta aikaa ja voin rehellisesti sanoa, että lahjakkaasti ovat kaikki yksityiskohdat unohtuneet! Ehkä olen jopa tietoisesti sysännyt muistot alitajunnan taaimmaisiin lokeroihin, koska kuvittelin ettei meille enää tulisi lisää jälkikasvua. "Joku" päätti toisin.
Tämä raskaus tuli yllätyksenä. Meidän kolmas pieni tirriäinen. Nuorempana minulle oli selvää, että haluaisin kolme lasta. Kuitenkin jokin sai minut pelkämään niin, että hylkäsin ajatuksen kolmannesta lapsesta toisen lapseni vauvavuoden jälkeen. Vuosi oli rankka, kävin aivan jaksamiseni äärirajoilla. Koin henkisen romahduksen. Silloin päätin että en enää koskaan halua altistaa itseäni moiselle. Aloin pelkäämään. Pelkäsin että en jaksa enää yhtäkään yöherätystä tai valvomista. Kaiken muun kestän kyllä, mutta mikäli en saa tarpeeksi unta ja lepoa, pelkään että pimahdan! Myöhemmin olen kyllä kärsinyt uniongelmista, mutta aivan muista syistä. Vuosien vuorotyö sekoitti sisäisen kelloni ja raskas hoitotyö kuormitti kehoni äärimmilleen. Kunnes päätin siirtyä päivätyöhön. Olen saanut lisää näkökulmia elämään, keitetty välillä hyvinkin sakeissa liemissä ja lisäksi olen joutunut työstämään omia uskomuksia sekä varjoja. Lähtökohdat tämän kolmannen raskauden kohdalla ovat olleet hyvinkin erilaiset kuin aiemmissa. Toisaalta se on ollut suuri helpotus, toisaalta tunnekuohuissa navigointi on tuntunut äärimmäisen haastavalta.
Alkuraskaus oli haastava, suorastaan vaikea. Positiivinen raskaustesti oli aluksi järkytys. Olin jo pitkään ajatellut että lapsilukumme jää kahteen ja sopeutunut siihen. Minulla oli urasuunnitelmia ja suunnittelin oman yrityksen perustamista. Kaikki suunnitelmat heittivät volttia ja häränpyllyä yhtäaikaa. Oma mieli sukelsi sumuun. Pahoinvoinnin aallot vetivät pinnan alle. Samaan aikaan sattunut läheisen vakava sairastuminen sekoitti myös pahasti pakkaa. Huoli ja syyllisyys läheisen voinnista ja auttamisesta ovat kulkeneet ei-toivottuina matkakumppaneina koko raskauden ajan.
Jostain syystä tämän pienen ihmisen on kuitenkin tarkoitus syntyä juuri meille ja juuri nyt. Pikkuhiljaa psyyke on työstänyt asiaa ja olen alkanut sitä vähitellen sisäistää.. varovasti innostua asiasta! Mikä mahdollisuus: saammeko vielä kerran kokea syntymän ihmeen? Saammeko vielä tilaisuuden rakastaa ja ottaa se valtava määrä rakkautta vastaan jota jokainen lapsi tuo tullessaan..?
Ihmeellistä!!!
